Minun äitini

Pieni sananen omasta äidistäni. Se rakkauden ja kunnioituksen määrä ja laatu, jota tunnen omaa äitiäni kohtaan, ei oikeastaan ole ollenkaan sanoilla kuvailtavaa. Tai voihan sitä yrittää kuvailla, mutta sanat eivät tunnu tekevän koskaan täydellistä oikeutta niille tunteille.

Äitini on lempeä, kiltti, kärsivällinen, äärettömän ahkera ja pyyteetön. Lempeys on se sana jota käyttäisin jos pitäisi vain yhdellä sanalla kuvailla omaa äitiäni. Sitä lempeyttä toivon että on minussa edes pikkiriikkisen. Osasi äiti suuttuakin, mutta en nyt edes oikein muista millainen hän silloin oli. Olin aika kauhea teininä äidille ja erityisesti äidille, ehkä siksi että luotin häneen niin kovasti ja olimme niin läheisiä. Hänelle oli turvallista huutaa ja ällitellä ja olla hankala. Mutta siitä kun päästiin, on kunnioitus ja ymmärrys häntä ja hänen toimiaan kohtaan vain lisääntynyt. Ja lähennyimme vain entisestään.

Toivon että olisin mahdollisille lastenlapsille joskus samanlainen mummu kuin äitini on minun lapsilleni. Lempeä ja hellä, leikkii ja lukee ja tekee lettuja. Ja haluaa olla heidän kanssaan paljon. Se on suuri aarre, että isovanhemmat ovat tiiviinä osana lapsenlapsien elämässä. Että he haluavat olla. Ei siksi että pitää ja täytyy vaan siksi että lapsenlapset ovat rakkaita ja heidän kanssaan oleminen antaa heillekin jotain. Isovanhemmuus kuten vanhemmuus ei saisi olla ensisijassa velvollisuus vaan ennen kaikkea oikeus. Ja onhan osallistuva isovanhempi aarre myös lapsen vanhemmille! Miten yksin ja ilman apua olisimme olleet ilman minun ja miehen vanhempia. Joidenkin mielestä on itsestäänselvää, että isovanhemmat toki hoitaa lapsenlapsiaan, mutta ei se niin ole! Toiset isovanhemmat ovat niin kiireisiä muussa elämässään etteivät ehdi ja jotkut eivät jaksa eivätkä pysty tai eivät edes halua. Ei ole itsestäänselvää että isovanhemmilta saa aina apua. "Pistäkää isovanhemmille hoitoon!" Miten usein tuon lauseen onkaan kuullut. Ei se niin mene.  Ei se ole itsestäänselvyys että isovanhemmat hoitaa aina kun vanhemmat vain pyytävät. Eikä se edes saisi olla niin että isovanhemmat aina vain suostuvat vaan heillä on oikeus sanoa Ei.

Tänään vien omalle äidilleni itse tekemäni vuohenjuuston ja tytär askarteli kortin ja maalasi lasipurkin mummulle maljakoksi. Jos matkalla mummulaan tulee vastaan valkovuokkoja, poimitaan niitä muutama maljakkoon. Äidille tärkeintä on kuitenkin että me menemme hänen ja isän luokse käymään. Eikä kyse ole edes äitienpäivänä menemisestä vaan ylipäätään.

Äitiys

Huomenna on Äitienpäivä ja päivä tuntuu aina kovin tärkeältä vaikka äitiys onkin isoimmassa osassa erilaisista elämän "rooleista" ihan jokaisena päivänä. En odota lahjoja enkä mitään hirmuspesiaalia Äidin valtaistuimella istumista ja palvomista, mutta joka Äitienpäivä olen silti saanut kokea miten lämpöiseltä tuntuu kun onnitellaan ja muistetaan ihan pienesti, sillä kaikkein sydämeen käyvimmällä tavalla. Lasten tekemät lahjat ja kortit ovat parhaita lahjoja eikä niitä voi mikään kaupasta ostettava lahja korvata. Sen tietynlaisen läikähdyksen sydämessä saavat aikaan vain ja ainoastaan ne lasten omin kätösin väsäämät kortit ja pienet lahjat. Muuta en odota enkä toivo, se on ihan parasta. Ja jos aamupala on aamulla valmiina ja kahvit keitetty, se on aina plussaa.

Ja ennen äitienpäivää jo saa tuntea olonsa hyvin erityisen tärkeäksi kun niitä itsetehtyjä juttuja piilotellaan ja supistaan ja kerrotaan vain paljon puhuvasti miten en saa missään nimessä katsoa siihen tiettyyn kaappiin tai että voi voi kun minulle ei voida kertoa jotain "juttua" kun se on salaisuus jne. Se että lapset ovat innoissaan, saa äidinkin innostumaan ja odottamaan ja jännittämään.

Tulee elämässäni eteen vielä mitä tahansa suurta ja mahtavaa ja erityislaatuista, mikään asia maailmassa ei vie äitiyden ykköspaikkaa elämässäni. Vielä sittenkin kun kaikki lapset ovat aikuisia, minä olen oleva äiti. Sellaista päivää ei tule etteikö omille lapsille olisi äidin ovi avoinna aina ja ettäkö äiti jättäisi lapsensa pärjäämään täydellisen yksin ja ilman äidin tukea. Aikuinen on aikuinen ja vastuussa itsestään ja toivon että olen osannut kasvattaa lapsiani niin että heistä tulee omillaan pärjääviä aikuisia, mutta siltikään elämä ei ole aina helppoa eikä aina tarvitse pärjätä vain yksin. Senkin haluan lasteni oppivan, että ikinä ei ole häpeä pyytää apua ja tarvita apua. Kukaan ei pärjää aina yksin, ei se vahvimmaltakaan näyttävä ihminen. En usko, että kukaan ihminen on vain ja ainoastaan vahva tai että kukaan ihminen on vain ja ainoastaan heikko. Välillä ärsyynnyn kun ihmiset kokevat että vahvuutta on pärjätä aina yksin ja olla tarvitsematta muita ihmisiä. Minusta se on vain surullista, ei millään tavalla ihailun tai tavoittelemisen arvoista. Kaikki me toisiamme tarvitsemme eikä se saisi olla mikään huono asia.

Minua on siunattu neljällä maailman mahtavimmalla jälkeläisellä ja toivon että olen osannut olla heille tarpeeksi hyvä äiti. Kukaan ei ole tässäkään hommassa aina täydellinen ja jos edes pyrkii täydellisyyteen, voi olla että hajottaa itsensä aika nopeasti. Ja aina pitää muistaa että vaikka äitiys on hyvin olennainen, ainakin minulla varmasti se elämän tärkein rooli, niin se on silti vain yksi mitä minä olen. Olen paljon muutakin.

Tuntuu että nautin nyt äitiydestäkin enemmän kuin ikinä ennen. Nyt varmaan pitäisi piiskata itseään koska sanon noin nyt vaikka äidiksi tulin jo kohta 19 vuotta sitten. Minä olen kasvanut ja kypsynyt ja saanut itsevarmuutta niin paljon että suhtautuminen äitiyteenkin on muuttunut. Se oli vaikeimpina hetkinä, päivinä, kuukausina ja vuosina hyvin suorittamispainotteista tai sitten vain suoriutumista, selviämistä, aamusta iltaan laahustamista, kelpaamista. Jos voisin, antaisin sille nuorelle äidille ohjeeksi että jätä kotityöt vähemmälle, älä arvota itseäsi äitinä sen mukaan kiiltääkö paikat ja onko lelut nätisti järjestyksessä päivän päätteeksi. Niillä sellaisilla asioilla ei ole sinun lapsillesi mitään merkitystä. Äitinä oleminen on antoisaa ja ihanaa, mutta myös raskasta ja väsyttävää. Välillä tekisi mieli lähteä ovet paukkuen ja todeta vain, että pärjätkää ihan ilman äidin apua, minä lähden! Mutta sitä se on ajoittain. Ja sekin on ok.

Nyt on lapset jo niin isoja, että välillä iskee syvä haikeus. Nuorimmainen aloittaa koulunsa syksyllä. Joskus kaipaan omien lasten vauva-aikoja niin kovasti että kipeää tekee, mutta toisaalta tiedän että kaipaan juuri näiden lasten vauva-aikoja, en niinkään uutta vauva-aikaa. En toivo enää uutta vauvaa mutta joskus vain toivoisin että voisin vielä ottaa nuo isot lapseni syliini sellaisina pieninä vauvoina ja halia ja rutistaa ja nuuhkutella heitä. Vielä kun olivat niin syliin sopivia.

Huomenna minua ehkä kiitetään siitä että olen äiti, mutta minä itse kiitän elämää siitä että saan olla äiti juuri näille lapsille.

Onnen muruja

Joskus vaan on päiviä jolloin tuntuu että sydän pakahtuu tyytyväisyydestä. On jotenkin täydellisen hyvä ja tasainen olo. Mikään ei vaivaa mieltä eikä aiheuta turhaa päänvaivaa. Mielen valtaa levollinen odotus ja tulevaan suhtautuu uteliaisuudella. Elämä on juuri tässä ja nyt eikä mikään tulevaisuudessa odottava aiheuta stressiä eikä harmitusta. Kaikki on ihan jees.

Mies on tehnyt pitkää päivää ja kaiken lisäksi pari viikonloppuakin putkeen töitä ja on nyt muutaman päivän vapaalla. Sekin tekee mielen iloiseksi koska aina se on mukavampi jakaa tätä arkea puolisonsa kanssa enemmän ja varsinkin nyt kun kevät aiheuttaa yhtä sun toista touhua tällä meidän pikkutilallamme.

Tänään mies pisti kasvihuoneen kuntoon ja nyt vaan minun pitää istutella sinne kaiken mitä aion kasvihuoneen lämpöön laittaa. Taas huomaan miten helpolla tuo mies saa mieleni hyväksi ja kiitolliseksi. Kasvihuoneessa näyttää nyt jo hienolta vaikkei sinne ole istutettu vielä mitään!

Paprikan ja amppelitomaatin taimet siirsin kasvihuoneeseen. Amppelitomaattien kanssa minulla kävi aika huonosti eikä niistä taimista ole hengissä enää kuin kaksi, mutta toivon mukaan ne nyt kasvavat ja komistuvat ja voivat hyvin. Tavallista tomaattia aion ostaa ihan valmiita taimia muutaman. Kylvin myös lopulta avomaan kurkut turveruukkuihin ja kannoin nekin kasvihuoneen lämpöön itämään. Ja tuonnehan mahtuu vielä vaikka mitä! Nuo kurkut mahtuu istuttaa myös tuonne kasvihuoneeseen vaikka alunperin ajattelin laittaa kurkkumaan ihan taivasalle. Maa-artisokka, porkkana ja sipuli menee peltoon, mutta kaikki muu voisikin mahtua tuonne kasvihuoneeseen. Mies suunnittelee kurpitsojen kylvämistä pellon laitaan jonne on jo kasattu iso keko kuttulasta kärrättyä likaista turvetta. Siinä kohtaa on kesäisin sellainen paikka johon aurinko porottelee kaikkein kuumimmin. En ole liiemmin perehtynyt kurpitsan kasvatukseen, mutta jos se sitten on kurpitsalle paras sellainen kuuma paikka...Ehkä tuo on sitten ihan miehen oma projekti nuo kurpitsat.

Tässä vähän kuvaa meidän kasvihuoneen sisältä tällä hetkellä:

Miten voikin olla näin innostunut fiilis noiden kasvisten kasvattelun kanssa! Tuntuu, että keväälle ja kesälle on tullut ihan uusi merkityksensä tämän oman sadon odottelun mukana. Miten ihmeessä en ole ennen innostunut näin? Olenko vain ollut sitkeästi siinä uskossa että en osaa enkä kykene enkä jaksa? Kyllä minä osaan ja jaksan! Osaan kun opettelen ja jaksan koska tämähän on oikeasti hirveän kivaa ja mielenkiintoista hommaa. Ja taustalla on se tieto, että tämä on hyödyllistä ja hyväksi. 

Äitienpäivä sunnuntaina ja päätin tehdä omalle äidille lahjaksi vuohenjuuston. Tiedän että äitini pitää vuohenjuustosta kovasti joten mikäs sen kivempaa olisi kuin viedä itsetehty juusto. Maitoa olen jo keräillyt juustonteko varten ja lauantaina on varmasti ainakin 5 litraa maitoa juuston tekoon lypsettynä. Olen ollut huomaavinani että maitoa on alkanut ihan viime päivinä saada kutuilta taas enemmän. Lyhytkestoinen maidon väheneminen on ollut huomattavissa, mutta onneksi tuo taitaa taas olla kääntymässä parempaan päin. Kilit kai joivat jossain vaiheessa niin paljon, että maitoa ei enää ihmisille niin paljon riittänyt. Nyt kilit näyttävät syövän jo melko runsaasti kiinteää ruokaa, heinää, ruohoa ja päät ovat aina ruoka-astioissa emojen päiden mukana kun tulee kaura-rypsi-kasvisruoka-aika. Kaikkea maistellaan ja makustellaan ja hyvin tuntuu ruoka maistuvan.

Jos jotain on unohtunut niin huomasinpa taas että tänäänkin jäi soittamatta eläinlääkärille. Tarkoitus olisi kutsua lekuri paikalle mahdollisimman pian tekemään noista meidän kilipukeista ns. vähemmän pukkeja eli rupukkeja. Operaatio kuohinta sujunee ns. puristustekniikalla joka on helpompi kuin varsinainen leikkaus. Samalla voisi pyytää eläinlääkäriä muutenkin tarkistamaan kilien kunto. Kaikesta energian ja kasvun määrästä päätellen nuo ovat oikein terveitä, mutta aina se on mukava kuulla joltain asiantuntijalta.

Pyrystä on tullut selvästi meidän kuopuksen ystävä. Ovat aika hellyyttävän ihana pari kun Pyry tunkee itseään tytön syliin ja mussuttaa tämän hiuksia tai takin hihaa. Eikä tyttöä satu ollenkaan vaikka touhu näyttääkin välillä hurjalta kun pikkupukki ja tyttö painivat. Silmä tarkkana seuraan leikkiä ja puutun tilanteeseen jos tuntuu että Pyry yrittää liiaksi niskan päälle. Jos Pyry jää meille niin taitaa tuosta Pyrystä tulla tytön oma pukki. Mutta katsotaan miten näiden kanssa käy, kuka jää meille ja kuka lähtee. Hyvin ihmisrakas tapaus, kileistä juuri se joka hakeutuu aina mahdollisuuden tullen ihmisten lähelle ja syliin. Vuohipaimenessa kun ollaan meidän pihanperällä laitumella, istua ei pysty kymmentä sekuntia kauempaa omissa oloissaan kun tämä sylivauva tulee luokse ja osoittaa huomiontarvetta. En tiedä onko tuosta käytöksestä ja luonteenlaadusta tiedossa ongelmia, mutta kuohitseminen kaiketi on ihan hyvä juttu tuon ihmisrakkaudenkin suhteen. Ja paikkansa pitää näillekin kullannupuille osoittaa siinä vaiheessa jos ja kun alkavat uhittelemaan ihmiselle. En tiedä uhittelevatko kaikki kilit jossain vaiheessa ihmisille vai onko se enemmän luonnekysymys. Mutta sekin vaihe on tiedostettu ja otettu huomioon.

Ja vaikka tämä päivä on onnella ja tyytyväisyydellä hunnutettu, pitää kertoa että meidän neljän kalkkunalapsen parvi väheni kahteen. Ei tiedetä mikä kaksi porukan pienintä vei huonoon kuntoon ja lopulta eivät vain jaksaneet elää. Sitä on tässä muutamien vuosien kuluessa tottunut tipujen kuolemiin, vaikka ne harmittavatkin kovasti joka ainut kerta. Siitä on kuitenkin tullut sellainen välttämätön paha kun noita tipuja on haudottanut, että aina niitä pieniä myös kuolee syystä tai toisesta vaikka kuinka yrittäisi kaikkensa tehdä että kaikilla on hyvät lähtökohdat, lämpöä, ruokaa, vettä ja puhtautta. Kalkkunalasten kohdalla nyt suretti kuitenkin taas ihan eri tavalla. Niitä oli alunperinkin vain ne neljä ja olihan se aivan uusi ja ihmeellinen laji meille. Mietti väkisinkin tehtiinkö jotain väärin, olikohan niillä liian kylmä vaikka lämpölampun alla olivatkin? Ehkä se syy jää arvoitukseksi, mutta jotenkin nyt toivoo erityisen kovasti että nuo kaksi jäljellä olevaa voivat hyvin. En millään halua enää noita menettää. Kalkkunalapsia kutsutaan Kainoksi ja Vienoksi, vaikka sukupuolista ei ole mitään aavistustakaan. Toivotaan kovasti että olisivat kukko ja kana jotta saisimme näistä sen meidän pariskunnan jonka jälkeläisistä saisimme lihaa. Hiljaisia, mutta kovin uteliaita lintuja. Ja niin nättejä vieläkin.

Ja tässä meidän Kaino ja Vieno olkkarin sohvan selkänojalla ihmettelemässä. Ovat niin uteliasta porukkaa eivätkä enää oikein tahdo pysyä laatikossa lämpölampun alla joten päätimme näyttää kalkuille vähän maailmaa. Miten voikin olla niin isot ja nätit tummat silmät pienillä! Noita tekisi mieli useamminkin pitää täällä ihmisten asumuksessa tepastelemassa ja kesyyntymässä ja paijattavana mutta ei oikein uskalla etteivät mene ja sairastu nämäkin.

Tänään on ihanan lämmin päivä ja nyt kelpaakin lähteä vuohipaimenen virkaa tekemään pihalle. Välillä joutuu juoksemaan jästipäisen Hetan perässä pitkin peltoja ja välillä taas hätistelemään epätoivon vimmalla kukkia natustelevia kilipukkeja, mutta on se vaan maailman rentouttavin virka kaikesta huolimatta.

Toinen juustontekokerta toden sanoo...

Eilen tein elämäni toisen vuohenjuuston. Maitoa ei ollut kertynyt ihan yhtä paljon käytettäväksi, mutta ajattelin, että kyllä siitä määrästä ihan mukavan juuston tekee. Varoin laittamasta juoksutinta liikaa ja lämmittämästä maitoa liian lämpöiseksi. Suolaa pistin hiukan runsaammalla kädellä koska ensimmäinen juusto oli aavistuksen liian mauton. Ja tällainen mötikkä syntyi tällä kertaa.

On vähän nätimpikin kuin se ensimmäinen, johtuen juuri siitä että tästä ei tullut niin kuiva ja natiseva eikä näin ollen ole niin hajoavainen.

Ja oli se hyvää! Minusta aika täydellistä, mutta katsotaan jos vielä jatkossa saakin aikaiseksi jotain vieläkin parempaa. Tämä sunnuntaipäivä alkoi ainakin melko täydellisissä merkeissä auringon paistaessa ulkona, ruisleivällä muutama viipale tätä juusto ja kupissa hyvää kahvia. Avot!

Kilipukkien metsäretki

Kilipukkien maailman avartamisen ja kuttujen elon vaihtelun vuoksi päätimme lähteä metsään kävelylle koko konkkaronkka. Tai no, konkkaronkkaan kuuluivat tällä kertaa minä, kuopus, Peppi -koira ja vuohemme. Peltokin vielä kyntämättä ja kylvämättä niin että pääsee heilahtamaan yli kätevästi metsäpolulle. Kilipukit olivat innoissaan ja ihmeissään. Puolukanvarpuja maisteltiin, sammaleisilla kivillä hypittiin ja otettiin ilo irti ihan uudenlaisesta ympäristöstä. Ja Heta ja Usva hamusivat vain turpa maassa syötävää suihinsa. Peppi ja kilit pääsivät haistelemaan toisiaan vähän paremmin ja hyvin nuokin juttuun tulee keskenään, vaikka Peppi ei leikkiin kilien kanssa viitsi ryhtyäkään.





 

Ja tässä kuvaa kasvihuoneestamme.

Ja nyt vaan odottelen että omat taimet alkaisi tuolla tarkentua.

Kevät menossa, kesä tulossa

Vappu solahti hyvin perinteiseen malliin. Kotona oltiin, koko perhe koossa ja minä leivoin ensimmäistä kertaa elämässäni munkkeja. Onnistuivat hyvin lukuunottamatta muutamaa liian tummaksi paistunutta, mutta nekin pilalle menneet ilahduttivat taatusti meidän kanasia. Ainoastaan onnistuin tekemään aivan liian ison taikinan ja munkkeja syödään meillä vielä varmaan aika monta päivää... Litran taikina oli ihan liian iso. Mutta pääasia että munkkeja oli koska niistä se vapun tuntu parhaiten tulee. Sima ei jostain syystä valmistunut enkä tiedä missä meni pieleen. Liian vähän hiivaa, huonoa hiivaa? Lämmitin veden liian lämpimäksi tai jätin liian kylmäksi? Ei mitään aavistusta, mutta samapa tuo. Joskus menee pieleen. Ensi vappuna sitten paremmalla onnella tuon siman kanssa. Onneksi nuo juhlapyhät harvemmin on yhdestä tai kahdestakaan yksityiskohdasta kiinni.

Nythän puhutaan paljon siitä miten häkkikanaloiden poistuminen on aiheuttanut munapulaa kauppoihin ja siitä johtuen on levinnyt kai jonkinlainen kotitarvekanalabuumi, jos sitä buumiksi voi sanoa. Kuitenkin meilläkin on asia huomattu ja siitosmunia, tipuja, kanoja ja kukkoja kysellään tosi tiuhaan tahtiin. Kalkkunalapsien lisäksi meillä piipittää tällä hetkellä iso liuta brahmatipuja ja brahman ja orpingtonin risteytyksiä, jotka olemme nimenneet "brahmingtoneiksi". Tässä vähän kuvaa noista. Elikkäs kun yhdistetään

Light brahma Leijonamieli

+

Orpington Silvia

=

tällainen harmaa pörröpallero jolla karvoja jaloissa.

Saapa nähdä miltä nämä sekoitukset näyttävät aikuisina.

Pihaamme on kohonnut kasvihuone. Siirrän niin pian kuin nyt on taimia tappamatta mahdollista paprikan ja amppelitomaatin taimet sinne ja sitten onkin aika miettiä mitä muuta kasvatan tänä vuonna kasvihuoneessa. Yrttejä, rucolaa, kurkkua, kesäkurpitsaa...ja ostan vielä tavallista tomaattiakin, valmiina taimina. Ei taida enää ehtiä kasvatella siemenistä. Olisin varmaan alunperinkin ostanut pelkkiä tavallisen tomaatin siemeniä jos olisin tiennyt jo aiemmin että tuollainen kasvihuone meidän pihaamme tulee. Mutta saadaanpahan amppelitomaattiakin. :)
Porkkanoita, sipulia, salaatteja, mangoldia, pinaattia...nuo laitetaan ihan peltoon. En taida enää edes muistaa mitä kaikkia siemeniä minulla on tuolla odottamassa. Niin, ja maa-artisokkaa! Olin jo ihan unohtaa, että niidenkin kasvatusta aion kokeilla. Kun nyt vaan ilmat lämpenisivät ja pääsisi kunnolla kylvö- ja istutuspuuhiin.

Kesä on ihan pian. Ja sen kunniaksi liitin tähän alla olevan videollisen mitä kauneinta musiikkia ja ihanista ihanimpia kuvia luonnosta. Mieli lepää ja kesän melkein haistaa tuon musiikin aalloilla...

Osallistuin Tupu Pupunan blogissa arvontaan, jossa voi voittaa lehden, jonka kimppuun ainakin minä olisin innolla hyökkäämässä jos hyppysiini saisin. Retro on pop. :) Käykää katsomassa ja osallistumassa, jos retroilu kiinnostaa.

Nokkosenvihreää

Eilen käytiin keräämässä tyttären kanssa pihalta nokkosia. Nokkoset ovat vielä pieniä ja käsittääkseni ihan hyvässä vaiheessa mitä tulee niiden hyötykäyttöön. Hauskaa touhua keräillä tyttären kanssa kädet käsineisiin suojattuina ja sellainen "äiti tietää" -vaihde päälle kytkettynä. Tyttö kyselee ja pohtii ja ihmettelee, että mites nyt nokkosia keräillään kun kerran yleensä niitä kehoitetaan varomaan ja välttelemään ja kun ne sitten polttaakin niin inhottavasti ja kasvavat, kasvavat vaan. Ja minähän sitten selitin miten nokkonen on tosi terveellistä syötävää ja kuinka aioin nyt laittaa nokkosta sämpylätaikinan joukkoon. Omatekemät sämpylät on meidän perheessä kaikkien herkkua eikä tyttäreltäkään tullut mitään  vastaväitteitä nokkossämpylöiden suhteen.

Tein ihan normaalin sämpylätaikinan, johon käytin juuston teosta jäänyttä heraa. Nokkosen lehdet kiehautin vedessä ja silppusin ja lisäsin taikinan teon alkuvaiheilla lämmitetyn heran joukkoon.

Oikein hyviä sämpylöitä tuli vaikka ei noista hirmuisen isoa eroa huomaa maun puolesta. Mutta se on varmasti ihan hyvä juttu koska sämpylät maistuivat kaikille enemmän kuin hyvin. Onneksi tein ison satsin ja pussitin loput pakastimeen. Seuraavaksi voisi kokeilla nokkoslettujen tekoa, pannaritaikinan sekaan nokkosen ujuttamista, lihakeiton mausteeksi tai ihan vaan nokkoskeiton tekemistä...Jotenkin nuo pihan nokkoset pitää hyötykäyttää ruuanlaittoon.

Nokkosten kiehautusveden pistin pariin pulloon ja se tuli käytettyä saunan jälkeen hiusten huuhteluvetenä. Pitäisi tehdä hiuksille ja päänahalle hyvää.